VOIHAN HYPEREMEESI!

Ihan ekaks varotuksen sana: tää postaus ei tuu olemaan mikään hauska tai kepeä. Aijon kertoa ajanjaksoista, jotka on olleet koko meidän perheelle tosi raskaita. Nämä ajanjaksot ovat jättäneet jälkensä niin minuun, mieheeni, kuin lapsiinkin. En halua dramatisoida asioita tarpeettomasti enkä myöskään kalastele säälipisteitä, vaan minulla on tarve purkaa ulos rehellisesti ja suorin sanoin se, mitä olen kokenut, sillä se on oman mieleni kannalta tarpeellista. Lisäks tiiän, etten ole ainut joka tästä vaivasta kärsii, joten haluan jakaa myös vertaistukea. Kolmanneksi, hyperemeesi on edelleen sen verran outo sairaus niin tavallisten ihmisten kuin useiden terveydenhuollon ammattilaistenkin keskuudessa, että haluan jakaa siitä informaatiota. Mutta jos koet, ettet halua lukea märinää, marinaa tai ikäviä asioita, suosittelen jättämään tekstin lukemisen tähän.  :)

Asia, josta nyt kirjoitan, on hyperemeesi. Mikä ihme tää hyperemeesi sitten on?
Hyperemeesi eli hyperemesis gravidarum tarkoittaa raskaudenaikaista sairaalloisen voimakasta pahoinvointia. Valtaosa raskaana olevista kärsii eri asteisista pahoinvoinneista ensimmäisellä raskauskolmanneksella, mutta n. 1%:lla tilanne kehittyy hyperemeesiksi. Tämä tarkoittaa Suomessa  vuosittain noin 700 naista. Pahoinvointi ja oksentaminen on niin voimakasta ja runsasta, että se estää riittävän ravinnonsaannin ja nesteytyksen. Pahoinvointi alkaa yleensä jo heti alkuraskaudessa, raskausviikoilla 4-6, ja oksentelua saattaa olla kymmeniä kertoja päivässä. Pahoinvointi ja runsas oksentaminen voi johtaa ravintoaineiden puutostiloihin, mahahaavoihin ja ruokatorven haavaumiin. Muita seurauksia ovat mm. vaikeus selviytyä jokapäiväsessä elämästä, elimistön kuivuminen, ketoaineiden esiintyminen virtsassa, sekä yli 5% painonlasku. 

Hyperemeesi on vakava sairaus, joka vaatii sairaalahoitoa ja hoitoon on syytä hakeutua ajoissa. Käytännössä tämä tarkoittaa tiputukseen hakeutumista jo ennen kuin vointi menee liian huonoksi. Oma kokemukseni on, että hypermeesin tunnistaminen riittävän ajoissa on vaikeaa niin naiselle itselleen kuin hoitohenkilökunnallekkin. Usein omaa oloaan vähättelee ja kotona sinnittelee liian pitkään. Etenkin ensimmäisissä raskauksissa kun ei ollut aiheesta kokemusta, en hoitoon osannut hakeutua riittävän ajoissa. Tässä kolmannessa raskaudessa lähdin hakemaan apua kaikista varhaisimmassa vaiheessa, mutta ensimmäisellä kerralla lääkäri ei nähnyt tippaa tarpeelliseksi, vaikka kerroin hänelle aijemmista hyperemeeseistäni ja ennakoiva hoito olisi kaikkein paras ja tehokkain apu. Nesteytyksestä on apua tilan etenemisen hidastamisessa, vaikka vakavaa kuivumista ei olisi ehtinyt vielä tapahtua. Hyperemeesin huono hoito tai hoitamatta jättäminen on riski sekä äidin että sikiön hyvinvoinnille. Aikainen ja tehokas hoito sen sijaan vähentää oireita ja johtaa nopeampaan palautumiseen.

Eri ihmiset kokevat hypermeesin eri tavoin; jotkut oksentavat enemmän, jotkut vähemmän. Hallitsevin ja erottavin tekijä normaaliin raskauspahoinvointiin verrattuna on pahoinvoinnin kokonaisvaltaisuus ja sen lamauttava vaikutus muuhun elämään. Hyperemeesi invalidisoittaa ja rajoittaa kaikkea elämää. Työnteko tai arjen normaalit askareet eivät onnistu viikkojen tai kuukausien ajan. Hyperemeesi vaikuttaa myös psyykkeeseen; pahoinvoinnin kokonaisvaltaisuus ja jatkuva vuodelepo aiheuttavat useimmille masennusoireita ja ahdistusta. Varsinkin pitkään kestänyt hyperemeesi saattaa aiheuttaa vuosia kestäviä traumoja.
Useimmilla hyperemeesi laantuu raskausviikolle 21 mennessä, mutta joillakin se jatkuu koko raskauden ajan ja loppuu vasta synnytykseen tai lapsivuodeaikaan. Osalla oireet saattaa aaltoilla ja voimakkuus vaihdella raskauden eri vaiheissa.

Mistä hyperemeesi johtuu?
Lääketiede ei vieläkään tiedä hypereemeesin tarkkaa syytä ja tutkimus aiheesta on vielä vähäistä, mutta mm. näitä syitä tutkitaan: istukkahormoni ja estrogeeni, kilpirauhasen liikatoiminta, ruansulatuskanavan liikkeiden muutokset sekä ravintoaineiden puutokset. Hyperemeesin on osoitettu olevan fysiologinen sairaus, jonka aiheuttaa monen tekijän summa. Aikoinaan sitä pidettiin psykologisista syistä johtuvana sairautena, mutta tämä oletus on osoitettu vääräksi jo vuosikymmenet sitten. Psyykkiset oireet; ahdistus ja masentuneisuus, ovat seurausta hypermeesistä, ei päinvastoin.  On myös mahdollista, että eri naisilla hyperemeesi johtuu eri syistä. Lisäksi perinnöllisyydellä on osoitettu olevan vaikutusta; on todennäköisempää sairastua hyperemeesin, jos isoäidillä, äidillä, tädillä tai siskolla on ollut hyperemeesi. Hyperemeesipotilaat kärsivät myös muita herkemmin esimerkiksi migreenistä tai matkapahoinvoinnista. Itse olen pohtinut paljon sitä, mikä osuus synnynnäisellä, hermostollisella erityisherkkyydellä on hyperemeesiin. Raskauspahoinvointihan on luonnon oma, viisas suojamekanismi sikiön parhaaksi, ja elimistö "hylkii" vauvalle haitallisia ruokia. Olisiko niin että hyperemeesissä tämä suojamekanismi on syystä tai toisesta niin ylivirittynyt, että hylkii kaikkea ruokaa ja juomaa? En tiedä, mutta toivottavasti hyperemeesin synnystä saadaan lähivuosina uutta tietoa.
(Lähteet: hyperemeesi.fi ja omat kokemukset) 

Oon kokenut hyperemeesin kolme kertaa; joka raskaudessani. Olen tarvinut sairaalahoitoa joka kerta, ja myös paino on pudonnut ensimmäisen 20 raskausviikon aikana noin 10%. Uskaltaisin myös väittää tietäväni, miltä tuntuu kokea todellista nälkää. Hyperemeesien rankkuus on jättänyt jälkensä; vaikka alusta alkaen olemme toivoneet esikoiselle sisaruksia, uutta raskautta ajatellessa ensimmäisenä mieleen niin minulla kuin miehelläni on aina tullut pelonsekainen huoli "Tulisiko hyperemeesi taas? Joutuisimmeko kokemaan sen kaiken uudelleen?"

Esikoiselta oksentaminen alkoi jo ennen positiivisen raskaustestin tekemistä ja aluksi luulinkin sairastuneeni oksennustautiin. Apteekissa maitohappobakteeri-ostoksilla mukaan lähti kuitenkin myös raskaustesti, joten oksentamisen todellinen syy paljastui nopeasti. En ollut kuullutkaan hypermeesistä eikä sairaalassakaan siitä kukaan minulle mitään puhunut. Jälkikäteen luin saikkulapusta lääkärin kirjoittaneen diagnoosiin hyperemesis gravidarum, mutta eihän mulle sitä sen enempää avannut enkä tullut tästä latinankielisestä termistä hullua hurskaammaksi. Luulin koko raskauden ajan, että kärsin normaalista raskauspahoinvoinnista siinä missä muutkin naiset, ja että jostain syystä otan vaan kaiken hirveen raskaasti. Oli suuri helpotus, kun jonkin aikaa esikoisen syntymän jälkeen törmäsin netissä hyperemeesistä kertoviin artikkeleihin ja silmäni aukenivat; tälle kaikelle kauhealle on oikeasti nimi! Kyse ei olekaan siitä että olisin vaan jotenkin liian herkkä, heikko tai ylidramaattinen. Olin kärsinyt raskaudenaikaisesta sairaudesta nimeltä hyperemeesi!


Kuva hyperemeesi-yhdistyksen sivuilta.



Esikoiselta hyperemeesi kesti ajallisesti pisimpään ja myös fyysiset oireet oli rajuimmat. Päivittäinen runsas oksentaminen alkoi tosiaan 4. viikolla ja jatkui aina viikolle 22. asti (=akuuttivaihe), jolloin tilanne muuttui alkuun normaaliksi raskauspahoinvoinniksi, ja 25. viikkoon mennessä oksentaminen oli loppunut kokonaan. Toisessa raskaudessani akuuttivaihe kesti viikot 4.-18. ja tässä meneillään olevassa kaksosraskaudessa pahoinvointi alkoi viikolla 7, ollen ekat pari viikkoa normi raskauspahoinvoinnin rajoissa, kunnes hypermeesi puski kunnolla päälle ja akuuttivaihe kesti rv:t 10.-18. Akuuttivaiheessa pahoinvointi ja  oksentaminen on riittävän ravinnonsaannin estävää ja koko elämää rajoittavaa. Akuuttivaiheen sisällä voi olla yksittäisiä päiviä tai hieman pidempiäkin ajanjaksoja jolloin on helpompaa (niinkuin esimerkiksi itselläni se Marokon reissua edeltävä viikko), mutta sitten pahoinvointi taas palaa rajuna. Sekä 2. että tässä 3. raskaudessa on akuuttivaiheen jälkeen ollut 1. raskauden tavoin muutama viikko normaalia raskauspahoinvointia, joka on sitten hiljalleen hiipunut, loppuen kokonaan noin 21. raskausviikolla.
Tiedän, että normaalikin raskauspahoinvointi voi olla tosi rankkaa ja raskasta, enkä halua ketään vähätellä, mutta kaikki on niin suhteellista että itellä kyllä täytyy sanoa että nuiden hyperemeesin akuuttivaiheiden jälkeen ei tuntunu enää missään oksentaa aamun/aamupäivän aikana sen 1-5 kertaa, kun loppupäivän aikana ei tarvinu kuitenkaan enää oksentaa ja ennen kaikkea PYSTY SYÖMÄÄN!  

Esikoista odottaessa en siis tiennyt hyperemeesistä mitään. Kokeilin kaikki mahdolliset ja mahdottomat raskauspahoinvointi-vinkit: syö aamulla ennen kuin nouset ylös, syö pieniä annoksia vähän väliä, syö omena,  syö ruisleipä, juo jäävettä, ulkoile, kokeile akupunktiorannekkeita, syö b-vitamiinia, kaihda voimakkaita tuoksuja, vältä paistettuja ruokia, ennenkaikkea syö, syö ja syö, koko ajan, vähän väliä, jotta verensokeri pysyy tasaisena. Ja minä söin. Ja oksensin. Jonka jälkeen söin lisää. Ja oksensin lisää. Sen jälkeen söin taas lisää, esimerkiksi juuri sen omenan koska "hedelmät ovat hyviä tasoittamaan verensokeria ja plaa plaa plaa", jonka jälkeen oksensin omenamössöä nenänreijät ja silmät täyteen ja luulin tukehtuvani. Sen jälkeen söin ruisleivän ja oksensin 4 minuutin kuluttua, ollen täysin varma että nyt viimeistään tukehdun. Sen jälkeen join mustikkakeittoa joka tuli parin minuutin päästä semmosella paineella ulos että koko kylppäri oli täynnä pieniä mustikkapisteitä. Minä olin kontillani kylpyhuoneen kaakelilattialla pytyn edessä, oksensin ja oksensin ja oksensin viimeisetkin sappinesteen pisarat mahalaukustani, jonka jälkeen voimakkaat oksennuskrampit käänsivät tyhjää mahalaukkua vielä parikymmentä kertaa niin että kipu sumensi tajunnan ja silmät tuntu pullistuvan päästä. Sen jälkeen makasin täristen ja tutisten, täysin voimattomana kylmän hien vallassa vessanpytyn edessä lattialla. Aikani siinä toivuttuani raahauduin kenties sohvalle lepäämään, ja hetken kuluttua koitin syödä taas lisää. Ja kohta taas oksentamaan.

Ja sama rumba jatkui. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Asuimme silloin Kuopiossa, minä yritin käydä koulua sen minkä pystyin. Minulla tuli hurja määrä poissaoloja, ja niinäkin päivinä kun ylipäätään kykenin raahautumaan kouluun, pääsin sinne vasta puolilta päivin vaikka heräsin kahdeksalta. Koulumatkan varrella pysähdyin yleensä mennen tullen 1-3 kertaa oksentamaan. Tiiättekö, kun joka päivä kulkee jotain samaa reittiä, ja sitten on muitakin, ihan tuntemattomia random-ihmisiä, joilla on sama aikataulu ja sama reitti ja sivuutatte toisenne lähes joka päivä. Ette tunne toisianne, ette edes moikkaa, mutta silti se henkilö on "tuttu", ja tiedät että jaa, tuolta tulee nyt tuo Fjälräven-takki-täti, tai tuo maastopyöräilijäpoika. Niin voitte kuvitella sen "älä pliis huomaa mua nyt yhtään ja nielaiskoon maa minut tällä sekunnilla"-fiiliksen, kun yhtäkkiä sinä oot joka kerta kadun varressa olevan sähköpääkaapin vieressä oksentamassa, kun se tyyppi menee ohi.  Ja sitä jatkuu viikkokausia. Että moro!

Joka hyperemeesissä tutuksi on tullut myös pidätysvaikeudet. Elimistön riutuessa ja olon heiketessä kaikki lihasvoima ja sen myötä myös pidätyskyky katoaa. Lopulta joka kerta kun yökkäät, pissaat samalla housuusi. Se oli välillä niin nöyryyttävää! (Nää on aika intiimejä ja henkilökohtaisiakin asioita, mutta tiiän etten oo ainut pissahousu, ja oon sitä mieltä, että asioista on parempi puhua niiden oikeilla nimillä, ilman turhaa häpeää.) Elimistöni saattoi päiväkausia olla niin kuivunut, ettei pissaa tullutkaan muulloin kuin oksentaessa. Myös suolisto on joka hypermeesissä ollut viikkoja täysin mykkä, mutta ihmekös tuo on kun ei sinne mitään mennytkään.

Esikoista odottaessani oksensin akuuttivaiheessa keskimäärin 30 kertaa päivässä. Lopulta mahani ja ruokatorveni oli kaikesta oksentamisesta niin kärsinyt, ettei ylävatsaani pystynyt koskettamaan kädellä ilman kipua. Oksennuksessa oli verta. Koko ylämahaa, ruokatorvea ja kurkkua korvensi ja poltteli. (Tämä vaiva ollut kaikissa hyperemeeseissä, mutta muilta ei vatsalaukku ole mennyt niin kosketusaraksi kuin esikoiselta.) Muistan, kun tulimme tänne Porvoon seudulle anoppilaan hiihtoloman viettoon. Raskaus oli silloin vielä aivan aluillaan, joten lomalle lähtiessä en ollut vielä petipotilaana, vaikka olinkin päivittäin oksennellut ja syöminen oli ollut vähän niin ja näin. Noh, anoppilassa makasinkin koko viikon sängyssä oksentaen, ja lopulta raahauduin Porvoon päivystykseen. Porvoossa ei tilannetta silloin ymmärretty alkuunkaan. Myös se vaikutti, että olin kuopiolainen, ja he sanoivat että minun täytyisi hakeutua hoitoon Kuopioon. (Ja tämän kyllä ymmärränkin, mutta kai jossain menee silti raja jolloin ulkopaikkakuntalaista voi hoitaa?) Minulle määrättiin kyllä reseptillä pahoinvointilääkkeitä, jotka oksensin aina 30 sekunnin päästä ulos. Muuten heillä oli tarjota minulle vain peruspahoinvointivinkkejä; "syö usein pieniä annoksia", ja lopulta saatella ovelle sanoen: "Tule takas jos tilanne menee tosi pahaksi!"
Oikeesti?! En ollut syönyt tai juonut MITÄÄN yli viikkoon! Olin niin heikossa kunnossa etten tolpillani pysynyt, vaan lääkärivuoroa odottaessanikin makasin käytävällä sängyssä. Melkeen teki mieli kuolla nälkään ihan kiusallani ja mennä sit takas sinne sairaalaan että hei, oiskohan nyt riittävän paha tilanne, saisko nyt sitä hoitoa?
Meiltä meni Etelä-Suomessa vielä reipas viikko lisää, kunnes olin siinä kunnossa että ylipäätään kykenin matkustamaan takaisin Kuopioon.

Esikoisen odotus oli fyysisesti rankin juuri tuon valtavan oksennusmäärän vuoksi. Kokeilin uskollisesti kaikkia pahoinvointi-vinkkejä, vastoin omia vaistojani, ja koitin syödä kiinteää ruokaa, joka taas oksentaessa repi ja raapi vatsalaukkua ja henkitorvea. Tilaani ei tunnistettu oikein missään, ja hoito jäi todella vajaaksi. Akuuttivaihe myös kesti kaikista kauimmin, ja raskaus oli ensimmäinen. Ajatus lapsesta oli pahoinvointien keskellä tosi kaukainen, kun vauvasta ei ollut mitään konkreettista. Oli vain jäätävä oksentaminen ja pahoinvointi. Mahakin rupesi todella kasvamaan vasta pahoinvointien laannuttua. Liikkeitä tosin aloin tuntemaan 16. viikolla, ja se antoi vähän voimaa ja uskoa. Myöhemmissä raskauksissa olin jo kertaalleen kokenut sen, että pahoivointi ylipäätään loppuu jonain päivänä, ja että "palkaksi" kaikesta vaivasta saadaan oikeasti lapsi, uusi ihminen. Tosin muistan, että esikoinen oli jo n. 4-vuotias, kun häntä katsellessani ensimmäisen kerran ajattelin, että kaikki on todella ollut vaivan arvoista ja että oksentaisin joka oksennuksen uudestaan tämän pienen ihmisen edestä. Silloin ajattelin myös, että vasta nyt olen kokonaan toipunut hyperemeesin henkisestä traumasta. Silti hetkittäin tuntuu epäreilulta että suurin osa ihmisistä saa lapsia niin paljon "helpommalla". Mutta toisaalta taas olen kuitenkin oppinut myös sen, ettei kukaan (tai todella harva) pääse tässä elämässä ihan helpolla, vaan kaikilla on ne omat vaikeat ja raskaat juttunsa.

2. raskauden aikana, ja viimeistään tässä 3. raskaudessa olin jo oppinut, että silloin kun olo on sellainen ettei kiinteä ruoka varmasti pysy sisällä, en yrittänyt sitä edes syödä. Näin oksennusmäärä jäi pienemmäksi. Ruokaa miettiessä oleellisimmaksi valintakysymykseksi nousi, mitä on helppo oksentaa. Mehukeittoja, mehujäitä, soppaa... Niitä pieniä määriä kerrallaan ja sen jälkeen koittaa vaan pitää niitä mahdollisimman pitkään sisällä, että edes jotain kerkiäisi imeytymään. Nestemmäistä on niin paljon helpompi oksentaa, eikä se raavi ruokatorvea niin pahasti kuin kiinteä ruoka. Hedelmät, leivät ym. jätin suosiolla kokonaan pois, sillä ne menee mahassa niin järkyttäväksi mömmöksi, että siihen meinaa oikeesti oksentaessa tukehtua. Yhen kerran erehdyin poikkeamaan tästä linjasta; se oli Marrakechin lentokentällä kotimatkalle lähtiessä kun koitin taistella pahaa oloa vastaan ja söin hädissäni purkillisen Dole-ananasta. 10 minuuttia myöhemmin oksensin lentokentän vessassa kaiken ulos ja jo melkein hätäännyin kun happi ei yksinkertaisesti kulkenut. Mömmö juuttui henkitorveen ja kurkkuun ja tukki nenänreijät. Sain onneksi kähistyä Venlalle vessan oven läpi että antaa mulle äkkiä vettä. Vedellä huljutellessani nenänreikiäni ja "huuhdellessa" ruokatorveani (= juo vettä ja oksentaa tarttuneet mömmöt veden mukana ulos), muistan jupisseeni mielessäni vatsassa kasvaville pojille että
"Tautisen penskat jos ette nyt pysy hengissä siellä mahassa loppuun asti, ni tulee kyllä tupenrapinat! Minä en kyllä rupia turhaan tämmöstä kärsiin!"
Syyttömiähän pojat tietenkin tilanteeseeni olivat, suotta minä heille ärhentelin. Minusta vaan tuntui (ja tuntuu kyllä edelleen) aivan kamalalle ajatus, että kokisin ensin tällaisen hyperemeesin mutta menettäisinkin lapseni. Tuolloin kun oli vielä suht pienet viikotkin (rv13.) ja tällaisessa momo-raskaudessa on kohonnut keskenmenoriski 20.viikolle asti.

2. raskaudessa oksensin 7-10 kertaa päivässä, ja tässä kolmannessa keskimäärin 10-15 kertaa/pv.
2. raskaus oli siitä henkisesti rankempi kuin ensimmäinen, että esikoinen oli tuolloin reilu 1-vuotias, ja olin hänen kanssaan kaksin kotona kun Ville opiskeli. Päivät oli yhtä selviytymistä ja syyllisyyden kanssa painimista, kun oma olo oli aivan järkyttävä mutta silti minun oli huolehdittava pienen ihmisen tarpeista. Asuimme tuolloin vielä Kuopiossa, jossa meillä ei ollut juurikaan tukiverkkoa. Myöskään kaupungilta ei saanut lasten- tai kodinhoidonapua. Opiskelijaperheenä tulomme eivät riittäneet avun palkkaamiseen kuin ihan satunnaisesti. Neuvolassa ja sairaalassa hypermeesi kuitenkin tunnistettiin, ja sain nesteytyshoitoa ja lisäksi keskusteluapua.

Nyt tässä meneillään olevassa kaksosraskaudessa akuuttivaihe kesti lyhimmän aikaa, mutta silti koin tämän kokonaisuutena raskaimmaksi. Menin kaikista heikoimpaan kuntoon (kaks vauvaa kun muutenkin ottaa äidin voimia ja ruokavarastoja ihan eri tavalla kuin yksi), ja lisäksi henkinen prosessointi, mikä liittyi momo-raskauteen ja ylipäätään tietoon kahdesta vauvasta, kulutti kapasiteettia. Muutenkin kaikki oli henkisesti todella raskasta. Mustinpina on mieleen jäänyt erityisesti kaksi hetkeä; eräs marraskuun päivä, kun Ville yötä vasten kärräsi minut pyörätuolilla Naistenklinikalle hoitoon. En uskaltanut edes seistä ilman, että joku piteli minusta kiinni, sillä pelkäsin pyörtyväni tai jalkojen pettävän alta.  En oo IKINÄ ollut niin kuollut. Olo oli täysin sietämätön. Jotkut naiset päätyvät hyperemeesin vuoksi raskauden keskeytykseen, ja vaikka ite en kykenisi raskautta keskeyttämään, jollain tasolla kuitenkin ymmärrän tähän ratkaisuun päätyneitä. Olo on hypermeesin pitkittyessä niin sietämätön, että siinä toivoo välillä ihan mitä tahansa tapahtuvan, kunhan se järkyttävä olo vain loppuisi.

Toisen todella mustan hetken koin eräänä iltana, kun appiukkoni toi minut kotiin sairaalasta jossa olin ollut taas tiputuksessa useampana päivänä peräkkäin. Villellä oli ilta koulua ja lapset olivat mummolassa hoidossa. Makasin olohuoneen sohvalla huonovointisena, täysin voimattomana, takki päällä kylmästä täristen, kädet siteissä, mustelmilla ja särkevinä kanyylien jäljiltä. Minulla oli voimakkaita vatsakramppeja johtuen oksentamisesta ja nälästä, sappineste korvensi ruokatorveani ja hampaani tuntui syöpyneen pois vatsahappojen jäljiltä. Minulla oli hirveä ikävä ihmisiä. Ikävöin lapsiani, joita en ollut nähnyt tyyliin yli viikkoon kun olin päivät tiputuksessa. Ystäviäni en ollut nähnyt koko loppusyksynä; sosiaalinen elämä oli hypermeesin vuoksi täysin nollassa, hyvä jos sillon tällöin kykenin jonkin lyhyen viestin kirjoittamaan. Olin täysin epätoivoinen, masentunut, uupunut ja yksinäinen, ja itkin ääneen kaksinkerroin, itseäni huojuttaen: "Luoja tai mikä vaan korkeampi taho,  jos olet olemassa, niin lopeta tämä sairaus! Minä en jaksa enää! Tämä ei ole enää elämää."
Nytkin pelkkä muisto tästä saa kyyneleet silmiin, ja itken kun kirjoitan tätä. Samalla kiitän Luojaa, että olen selvinnyt, olen saanut elämän takaisin ja tämä kaikki on takanapäin.
(edit: Nyt kun luin tämän, silmieni eteen nousi kuva Aina Inkeri Ankeisesta ja hänen narisevasta: "Oi luoja, ota minut jo pois täältä!" Samaistun 100%! :D )
Ja hihhulia tai ei, mutta hidas toipumiseni alkoi tuosta illasta.



Olin marraskuun aikana sairaalassa yhteensä n. 10 päivää. Suoneni olivat niin kuivuneet, että kanyylia oli usein vaikea saada laitettua. Käteni olivat välillä kuin narkomaanilla; täynnä mustelmia ja pistojälkiä ja molempien käsien suonet puhkottu. Toisinaan kanyyli laitettiinkin kyynärtaipeeseen. 


Surin ja olin kovasti huolissani myös vanhempien lastemme vuoksi, joille tilanne oli selvästi ahdistava ja rankka. Ihan alkuun koitin salailla huonovointisuuttani ja oksentelua lapsilta, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi että se on täysin mahdotonta, ja että on parempi kohdata tilanne avoimesti koko perheellä. Isak oli niin raukka kun alkuun joka kerta kun oksensin sen nähden, se kysy silmät suurina: "Äiti, onko se meijän syy? Johtuuko se meistä?" Useamman päivän vakuuteltuani että rakaspieni, tämä ei todellakaan johdu millään tavalla sinusta tai Sagasta, äiti on nyt vaan jonkin aikaa tällainen huonovointinen, mutta jonakin päivänä olen taas terve, hän sanoi aina oksentaessani
"Tuo ei ole meidän syytä ollenkaan", johon jälleen vakuuttelin että ei niin todellakaan olekaan!

Lapset olivat vakuutteluistani huolimatta selvästi huolissaan ja ahdistuneita voinnistani, ja ymmärtäähän sen. Viikkojen kuluessa he saattoivat tulla usein itkeskelemään sänkyni tai sohvan viereen, vetämään kädestäni sanoen:
"Nouse, äiti, ylös! Sää et tee mitään muuta kuin makaat! Tekisit jotain!"
Ainut asia, mitä heidän kanssaan pystyin tekemään, oli pyytää heitä viereeni kainaloon pötköttelemään, jutella ja kysellä kuulumisia. Hyvänä päivänä saatoin jaksaa lukea heille kirjaa tai ajaa Isakin kanssa hetken pikkuautoilla sen verran kuin sohvalta käsin pystyin. Sagalla oli päivittäin esikoulua, ja sen lisäksi ke-pe päiväkotihoitoa, samoin kuin Isakilla. Maanantai- ja tiistaipäivät olin Isakin kanssa kahdestaan kotona, ja niinä päivinä tilanteen usein pelasti lasten kummien hankkima sähkömönkkäri, jonka parissa Isak viihtyi ulkona mainiosti. Mutta kyllä sitä myös aika usein joutui turvautumaan iPadiin, kun olin lasten kanssa yksin kotona. Selvästi he välillä saivat sitä liikaa, mutta toisaalta tilanne oli mikä oli, ja arki oli melkoista selviytymistä.

Olin myös huolissani Villen jaksamisesta, jolle tilanne oli varmasti myös super rankka. Hänellä oli päivätyönsä, jonka lisäksi syksyllä aloitetut etäopinnot, jossa luennot painottuvat arki-iltoihin. Niiden lisäksi kotityöt jäivät kokonaan hänen vastuulleen, samoin kuin lasten viennit ja haut eskariin ja päiväkotiin (en viikkokausiin ollut ajokunnossa), kuten myös kaikki kauppareissut. Ja kaiken kukkuraksi vielä minun kuskaamiset sairaalaan tiputukseen ja ylipäätään henkisenä tukena oleminen, mikä sekään ei oo aivan pienin homma. Pahimpina aikoina en kyennyt huolehtimaan omasta hygieniastani, jolloin Ville talutti minut suihkuun, istutti kylpyjakkaralle, ja pesi hiukseni ja minut puhtaaksi. Itken täällä taas, ja en voi muuta kuin olla kiitollinen ja onnellinen upeasta puolisostani, joka jaksoi rakastaa ja tukea minua vaivalloisuudestani huolimatta, ja jonka en muista valittaneen osaansa (vaikka syytä varmasti välillä ois ollukki). Tämä kaikki kertoo myös siitä, että lapset ja raskaudet ovat meidän molempien yhteinen asia, vaikka he kasvavatkin minun sisälläni.
Kiitos, rakas Ville!💛

Olen myös todella kiitollinen niin omasta kuin mieheni suvusta ja ystävistä, joilta saimme niin henkistä tukea kuin konkreettistakin apua arjen askareisiin. He tekivät meille ruokaa jääkaappiin ja pakastimeen, hakivat lapsia hoidosta ja ottivat lapsia luokseen kun minä olin heikossa kunnossa ja Villellä oli iltaluentoja. Ei oltas selvitty tästä kaikesta kyllä mitenkään, jos oltais vielä asuttu Kuopiossa. Kiitos siis myös teille kaikille läheisille, jotka ootte eläny hengessä mukana tätä meidän perheen tilannetta!💛

Myös kotikuntani Askola on nostanut pisteitä silmissäni huimasti tämän syksyn aikana! Pahoinvointien alkaessa neuvolasta heti tarjottiin palveluseteleitä kotiapua varten. He sanoivat myös, että kotiapu on automaatio monikkoperheille. Tiedän, että näin ei monessakaan paikassa ole. Useat kaupungit tai kunnat eivät tarjoa minkäänlaista kotiapua monikkoperheille, ja useassa apua saa vasta vauvojen syntymän jälkeen. Aloimme saamaan kotiapua jo pahoinvointien vuoksi, ja apu jatkuu koko raskausajan ja myös vauvojen syntymän jälkeen. Tällä hetkellä meillä käy ihana Leena-niminen kodinhoitaja kaksi kertaa viikossa 2h kerrallaan. Hän auttaa siinä, missä kulloinkin on tarvetta, tekee viikkosiivouksen ym. Aivan super ihanaa ja korvaamatonta apua! Apua voi tarpeen tullen saada enemmänkin, ja viimeksi toissapäivänä perhetyöntekijä kysyi, tarvittaisko jo nyt lisää apua. Oloni on kuitenkin nyt sen verran hyvä, että tuo 4h/vko tuntuu ruhtinaalliselta, joten sanoin että tämä nykynenkin määrä on jo ennemmän kuin sata jänistä.
(No okei okei, en sanonut. Vaan sanoin että enemmän kuin satayks jänistä.)

Oon myös tosi kiitollinen siitä, että mun lähipiirini on ymmärtänyt ja hyväksynyt mun hyperemeesin eikä oo kyseenalaistanut vointiani. Toisinaan esim. sairaaloissa olen kohdannut jonkin verran tietämättömyyttä ja vähättelyäkin. Kuitenkin esikoisen ja tämän nykyisen raskauden välillä oon huomannut selkeän muutoksen esim. Porvoon sairaalan henkilökunnan hyperemeesi-tietämyksessä, ja siitä oon tosi iloinen. Nyt en joutunut oikeastaan kertaakaan "tappelemaan" hoitoon pääsystä, vaan sain tippaa kun uskalsin ja osasin sitä pyytää. Ja hoidon alettua sanottiin, että tuu ihan millon vaan takas jos olo siltä tuntuu, laitetaan sut heti tippaan. Hyperemeesin vertaistuki-ryhmässä oon kuullu niin jäätäviä juttuja tuomitsevista ja syyllistävistä läheisistä ja hakoteillä olevista lääkäreistä, että sydäntä kylmää! Toiset leimaavat hyperemeesin huomionhakuisuudeksi, laiskuudeksi tai asennevammaksi, ja jotkut lääkärit ovat valmiita määräämään odottavalle äidille pahoinvointiin psyykelääkkeitä(!), joka on kyllä täysin väärä hoitokeino.

Todella useat terveydenalan ammattilaiset eivät edelleenkään tiedä hyperemeesistä, vaan pitävät sitä tavallisena raskauspahoinvointina. Ja nekin jotka jotain tietävät, eivät ehkä käsitä taudin todellista luonnetta. On todella turhauttavaa joutua kuuntelemaan kerta toisensa jälkeen itsestäänselviä pahoivointivinkkejä, joita ihan varmasti joka ikinen nainen on kokeillut hyvän aikaa kotona ennen kuin ees tulee sairaalaan. Ministi saatto itelläkin verenpainetta nostaa siinä vaiheessa ku oon kuukauden sisään 10. kertaa tiputuksessa, paino pudonnu sen 10% ja ylävatsa huutaa oksentelun ja nälän vuoksi hoosiannaa, ja hoitajilta tulee edelleen niitä itsestäänselvyyksiä, perus raskauspahoinvointiin auttavia neuvoja; "Käy vähän ulkona happihyppelyllä!" (Kiitosta vaan vinkistä, mutta otan eka tavoitteeksi pysyä pyörtymättä pystyssä ja toiseksi tavoitteeksi päästä omin jaloin tuonne vessaan) tai "Koita syödä pieniä annoksia usein" ym.  Ja näitä neuvoja hoetaan joka jukelin kerta kun käydään siinä sängyn vieressä. Sillon tekee suoraan sanottuna hetkellisesti mieli tunkea ne pienet annokset niille sinne, minne päivä ei paista. Mutta sitte vaan pitää koittaa vähä hengitellä ja miettiä että hyvää ne tarkoittaa ja koittaa auttaa. Mutta samalla miettii, että kuinkahan yksinkertaisena ne mua oikein pitää. Että hyvänen aika, kyllähän ihminen kehoittamattakin nälkäänsä syö jos vaan pystyy! Että ihan oikeesti. Jos et tiiä mitä sanoa, ni älä pliis sano mitään, laita vaan se kanyyli siihen käteen ja nestettä ja ravintoliuosta juoksemaan jotta pysyn hengissä, Kiitos. 

Okei, nyt tuli tämmöne pieni avautuminen ku tässä tunteiden vuoristoradassa vähä sappi kuohahti. Älkää ottako liian vakavasti. Pittää vaan päästellä vähä höyryjä välillä, ja tosiaan hyperemeesi kaikkinensa on kyllä semmonen tauti joka herättää aika voimakkaita tunteita. Ja oikeudenmukaisuuden ja totuuden nimissä täytyy sanoa että kaikkinensa sain nyt tän hyperemeesin aikana todella ihanaa ja ymmärtäväistä hoitoa niin Askolan terveyskeskuksessa, Porvoon naistenpolilla kuin Helsingin Naistenklinikallakin, ja olen siitä todella kiitollinen! 

Tää hypermeesi-aihe on sellanen että tästä saisin kyllä aikaseksi vaikka kilometrin mittasen postauksen, mutta eiköhän tässä tullu nyt traumojen purkua riittävästi tälle erää. Jätetään jollekki seuraavallekkin kerralle jotain paasattavaa. Tulee nimittäin mieleen yks tapahtuma jonka todistajaksi  satuin kerran junassa kun odotin Isakia, ja olin matkalla Turkuun toipumislomalle. (Pahoinvoinnit on nimittäin yleensä voimakkaimmat kotona, ja maiseman vaihto saattaa hetkellisesti helpottaa oloa.) Ja se olikin sit semmonen tapaus josta en oo vieläkään päässy yli, vaan ai että ku verenpaineet taas kuohahtaa pelkästä muistosta, mutta kerrottakoon siitä tosiaan jollakin toisella kertaa kunhan mielensäpahoittaja-fiilis ottaa taas minusta vallan. 

Ja todettakoon tähän loppuun vielä, että sen lisäks että Suomi on paras maa odottaa momo-kaksosia, niin Suomi on varmasti maailman paras maa sairastaa myös hyperemeesiä. Täällä siihen ei oikeesti kuole kukaan vaan ennemmin tai myöhemmin äiti saa sairaalahoitoa.  Että eipä minulla kermapyllyllä oo oikeestaan mitään valittamista mistään. Että kiitos Suomi ja kiitos elämä.
Ugh, olen puhunut.

Laura







Kommentit

  1. Huh, on toi kyllä ihan järkyttävä lisä siihen monesti muutenkin rankkaan odotusaikaan.
    Itkettää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo kyllä sitä hetkittäin mietti että kyllä tässä vähä vähempiki riittäis...:P Nyt onneks tää kaikki takanapäin tältä erää! <3 :)

      Poista
  2. ❤❤❤ tsemppiä ihan sikana koko perheelle!! Itku meinaa tulla itsellekin kun lukee tota.. kermapylly���� -issi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3 Onneks tästä selvittiin tälläkin kertaa vaikka hetkittäin meinaski usko loppua. :)

      Poista

Lähetä kommentti